Työelämän luovuuden tappoyritys

tuolit

Jokainen meistä tietää kahvipöytäkeskustelut juhlissa, joissa ei tunne ketään. Kukaan ei tohdi olla kovin vahvasti mitään mieltä, toisten jutuille hymyillään ja nyökytellään kohteliaasti. Kommentoidaan säätä ja kehutaan voileipäkakkua. Samanlaisia elementtejä liittyy keskusteluun silloinkin, kun palaveripöydän ympärillä istuu joukko toistensa kaltaisia. Vaikka keskustelu käykin edellistä vilkkaampana, homogeenisessä ryhmässä syntyy harvoin kovin luovia oivalluksia.

Homogeeninen harmonia

Helsingin Sanomat kirjoitti eilen parisuhteista, joiden kipinä on kadonnut, koska vaalimme samankaltaisuutta.

No samankaltaisuutta vasta vaalimmekin monessa työyhteisössä, oli ensimmäinen ajatukseni.

Lähes poikkeuksetta organisaatioon halutaan rekrytoida henkilö, joka sujahtaa saumatta olemassa olevaan työyhteisöön. Täten – usein asiaa kummemmin kyseenalaistamatta – rekrytoidaan samanlaisia tyyppejä kuin aina ennenkin. Parhaassa pahimmassa lykyssä ei vanhaa rekrytointi-ilmoitustakaan tarvitse muokata.

Seuraava lause lienee itsestään selvä, mutta kirjoitan sen kuitenkin: jotta organisaatio pysyy kiinnostavana ja kilpailukykyisenä, sen on oltava luova ja kehitettävä osaamistaan ja tuotteitaan jatkuvasti.

Ristiriita on valmis, kun työvoimapulassa lähdetään kerta toisensa jälkeen rekrytoimaan samanlaisia tyyppejä kuin aina ennenkin.

Entä mitä sitten tapahtuu, kun organisaatio on täynnä toistensa kaltaisia tusinatiinoja ja -timoja? He istuvat palavereissa, kahvipöydissä, johtoryhmissä ja kehityspalavereissa ja nyökyttelevät toistensa ajatuksille. Harmonia on saavutettu.

Monimuotoisuus edistää luovuutta 

Suuria ideoita syntyy harvemmin silloin, kun pöydän ympärillä istuu joukko toistensa kaltaisia. Siitä huolimatta ihmiset pyrkivät usein rekrytoimaan kaltaisiaan.

Miksi näin? Syitä lienee useita, joista tavallisimmiksi veikkaan vaivattomuutta (totutulla tavalla on helppo tehdä, eikä uusi tyyppi aiheuta myllerrystä organisaatiossa) sekä ajattelemattomuutta (ei tulla edes ajatelleeksi, että toisinkin voisi – ja jopa kannattaisi joskus – tehdä).

Jotta organisaatio kykenee uudistumaan ja kehittymään, se tarvitsee kuitenkin erilaisia ihmisiä, erilaisia perspektiivejä ja erimielisyyttäkin. 

Ja jotta erilaiset ihmiset pystyvät työskentelemään tuloksekkaasti keskenään, he tarvitsevat yhteisen tavoitteen ja yhteisen arvopohjan lisäksi ammattitaitoisen johtajan ja hyvät vuorovaikutustaidot.

Jos rekrytoinneissa jotakin yhteistä tekijää valittujen työntekijöiden kohdalla kannattaa vaalia, se liittyy nimenomaan kykyyn olla vuorovaikutuksessa.

Olen harvemmin sitä mieltä, että jotakin asiaa kannattaa pitää itseisarvona. Uudistumaan ja kehittymään pyrkivässä organisaatiossa monimuotoisuutta on kuitenkin syytä pitää sellaisena.

Kuva täältä

 

 

 

Mistä bisnesblogeille yhteinen koti?

Looking through binoculars

Muutama ilta takaperin lemppariblogejani selaillessa aloin pohtia, miksei Suomesta löydy vielä blogiportaalia, johon henkilökohtaiset bisnes- ja työelämäaiheiset blogit olisi koottu saman katon alle. Hyviä blogeja ja kirjoittajia kun meiltä löytyy runsaasti. Käsitykseni mukaan innokasta lukijakuntaakin riittää, ja näiden teemojen ympärillä käydään runsaasti keskustelua myös muun muassa Twitterissä.

Lifestyle-blogeille maassamme on useita omia blogiportaaleja, mutta asiantuntijablogeille ei ainuttakaan (korjatkaa, jos olen väärässä). 

Jotta saisitte kiinni ajatuksestani, kannattaa tsekata lifestyle-portaaleista esim. Lily ja Indiedays, jotka kuuluvat lajissaan Suomen suosituimpiin.

Mielenkiintoisia yritys- ja vieraskynäblogeja maastamme löytyy runsaasti. Näiden blogien sisältö profiloituu kuitenkin vahvasti ylläpitäjäorganisaatioon, sillä sisältö on usein joko työntekijöiden tai yhteistyökumppaneiden tuottamaa tai toimituksellisesti tuotettua.

Varsinaisen blogiportaalin ajatus olisi päinvastainen: ylläpitäjä toimisi lähinnä hallinnoijana  ja koordinaattorina. Blogit olisivat kirjoittajien omistuksessa, joten sisältö olisi ylläpitäjästä riippumatonta ja profiloituisi organisaation sijaan kirjoittajaan. 

Miksi me sitten tarvitsisimme tällaista bisnes- ja työelämäblogien portaalia? Listasin alle tärkeimmät perustelut, jotka minulla nousivat mieleen.

  • Kuten viime aikoina paljon puhuttu, henkilökohtainen ja aito viestintä koetaan moninkertaisesti kiinnostavampana ja vakuuttavampana kuin organisaatioiden kasvoton viestintä. Näin myös takuulla tässä tapauksessa
  • Ainakin minä lukijana arvostaisin sitä, että mielenkiintoisia, ajatuksia herättäviä kirjoituksia löytyisi yhden sivuston alta
  • Uudenlainen foorumi lisäisi varmasti pöhinää tärkeiden teemojen ympärillä. Saisiko foorumista kasvatettua aktiivisen kasvualustan myös keskustelulle?

Kukakohan tarttuisi härkää sarvista?

Kuva täältä

Yksinäisten uraperheiden tragedia

Syntyvyys on ollut maassamme laskussa jo useita vuosia. Syiksi on arveltu muun muassa lastenhankinnan lykkäämistä sekä vallitsevaa epävarmaa taloustilannetta lieveilmiöineen, eikä näiden syiden vaikutusta liene tarvetta vähätellä. Sinkkutalouksien kasvun myötä kumppanin puutteellakin lienee osuutta asiaan. 

Yksinäiset perheetperhe

Minä sain esikoiseni viime vuonna eräänä räntäisenä kevättalven aamuyönä. Kuukausien vieriessä aloin vaunulenkeillä, lounailla ja niillä kuuluisilla lattekahveilla törmätä kerta toisensa jälkeen keskusteluun työn ja perheen yhdistämisestä.

Kun kerroin tuttavilleni odottavani innolla töihin paluuta sitten aikanaan, minua toppuuteltiin: sitten se väsyttävä oravanpyörä vasta alkaakin.  

2000-luvulla työelämä on repinyt suvut ja perheet maantieteellisesti erilleen. Nuoret aikuiset muuttavat ensin opintojen ja sitten työn perässä kauas synnyinseuduiltaan, joihin jäävät suku ja lapsuudenystävät. Uudella asuinpaikkakunnalla rakennetaan uusi sosiaalinen verkosto, joka koostuu usein samankaltaisista, aktiivisista ja urallaan intohimoisista nuorista aikuisista.

Parisenkymmentä vuotta sitten maantieteellinen liikkuvuus oli vähäisempää ja oli tavallista, että elämä rakennettiin synnyinsijoille. Eikä tarvitse mennä kovinkaan monta vuosikymmentä taaksepäin, kun koko lähisuku asui kävelyetäisyydellä ja jakoi arjen ilot ja murheet keskenään.

Palataan takaisin meihin 2000-luvun kasvukeskuksissa asuviin nuoriin, koulutettuihin aikuisiin. Miksi me emme sitten halua lapsia – tai jos haluamme, yksi tai joskus harvoin kaksi taaperoa tuntuu aivan passelilta määrältä? Koska me pelkäämme, ja aivan aiheesta, että jäämme yksin.

Tukiverkostosta puhutaan paljon, mutta harmaa totuus on, että monilla kasvukeskuksissa asuvilla nuorilla perheillä ei ole olemassakaan tukiverkostoa.

Erään helsinkiläisen tuttavaperheemme molemmat vanhemmat ovat kotoisin Lapista, ja perheen lähin sukulainen asuu Rovaniemellä. Ystäviä toki löytyy, mutta he ovat perheen, työn ja oravanpyörän kanssa tasan samassa jamassa. Kuten omassa lapsuudessamme, nyt ei ole isovanhempia tai muuta sukua käden ulottuvilla, kun lapsi pitäisi joskus hakea aiemmin päiväkodista tai viedä hammaslääkäriin kesken työpäivän.

familyRaha ei ratkaise

Palataan syntyvyyden laskuun. Talouden nousulle ja yhteiskuntamme kukoistukselle välttämättömät nuoret, koulutetut perheet kaipaavat yhteiskunnalta ja työelämältä toisenlaista tukea kuin mihin on vuosikymmenien aikana totuttu.

Yhteiskunnalta tarvitaan uudenlaista lähestymistapaa ja uudenlaisia tukimuotoja ja -verkostoja, jotta työn ja perheen yhdistäminen sujuu nykyistä kivuttomammin myös niiltä lukuisilta perheillä, joilla ei ole perinteistä tukiverkostoa arkensa tukena. 

Kasvukeskusten lapsiluvultaan pienillä perheillä tämä tarkoittaa entistä useammin jotakin muuta kuin suoranaista taloudellista tukea. Tällaisten perheiden määrä tulee varmasti kasvamaan.

Arjen oravanpyörään joutumisen ja yksin jäämisen pelko on takuulla yksi niistä syistä, jonka vuoksi nuoret, koulutetut aikuiset epäröivät perheen perustamista. Kukaan ei halua arkensa määrääviksi tekijöiksi jatkuvaa kiirettä, väsyttävää venymistä ja riittämättömyyden tunnetta.

Meidän perheellämme ovat asiat onneksi niin hyvin, että isovanhemmat ovat reilun tunnin ajomatkan päässä ja lähimmät sukulaisetkin asuvat lähes naapurissa. Oma työaikani joustaa äärettömän hyvin, ja etätyö on enemmän sääntö kuin poikkeus. Olenkin laittamassa omaa lastani aikanaan päivähoitoon luottavaisin mielin.

Tiedostan kuitenkin, että kaikilla asiat eivät ole yhtä hyvin. Toivon, että Lapista kotoisin olevalle tuttavaperheellemme ja heidän kasvavalle kohtalotoverijoukolleen löytyisi tulevaisuudessa inhimillistä, käytännönläheistä ja helposti saatavilla olevaa tukea arjen pyörittämiseen, vaikka tukiverkot olisivatkin ulottumattomissa.

Ylempi kuva täältä, alempi täältä.

Viestintä on turhaa

Tiedon jakamisesta yhteisiin merkityksiin

Näinä informaatiotulvan kultavuosina organisaatioita kannustetaan kilpaa avoimeen ja läpinäkyvään viestintään. Viestintä ymmärretään perinteisesti (ja monessa organisaatiossa edelleen pääasiallisesti) tiedon jakamisena ja siirtämisenä. Monessa työpaikassa sitä sitten viestitäänkin oikein urakalla: välitetään tietoa pää ja näppäimistö sauhuten, päivitetään intraa, nettisivuja ja Twitter-tiliä.

listenSe, mitä me oikeastaan tarvitsemme, ei kuitenkaan ole organisaatioviestintää. Me tarvitsemme organisaatiotasoista vuorovaikutusta.

Vuorovaikutus tarkoittaa vähintään kahden ihmisen välistä suhdetta ja toimintaa, jossa osapuolet jakavat ja rakentavat yhteisiä merkityksiä: tietoa, tunteita, kokemuksia, ajatuksia ja yhteisöllisyyttä.


Viestintä on itsekeskeistä

Viestintä ja vuorovaikutus eroavat toisistaan ennen kaikkea responsiivisuuden ja vastavuoroisuuden näkökulmasta. Vuorovaikutus on aina kaksisuuntaista ja edellyttää aitoa kiinnostusta itsensä lisäksi myös toisesta.

Väitän, että – ikävä kyllä – viestinnästä on tullut monessa organisaatiossa itsekeskeistä ja itsekästä.

silence

Tietoa oman organisaation toiminnasta ja palveluista syydetään eteenpäin niin sisäisiin kuin ulkoisiin kanaviin hurjalla vauhdilla. Samaan aikaan, kun keskitytään omaan napaan, ollaan kuitenkin sokeita sille, mitä ympärillä tapahtuu.

Se tyyppi, joka puhuu vain omista asioistaan, on usein se porukan ärsyttävin. Niin on myös se organisaatio, jonka viestinnän tavoitteena on ainoastaan oman sanoman levittäminen.

Vuorovaikutuksen elementit

  • Kiinnostu itsesi lisäksi myös muista ja näytä se! Nosta pää pensaasta ja kuuntele, mitä
    sanottavaa muilla on. Kysele, kommentoi, kehu, kummastele
  • Viestintä ei tarkoita vain faktapohjaista tiedonvälittämistä. Anna tunteidenkin näkyä ja hyödynnä niitä vuorovaikutuksessa. Mieleenpainuvimpiin hetkiimme liittyy aina vahva tunnelataus
  • On pötypuhetta, että organisaatioiden tulisi lausua vain valmiiksi pureskeltuja ja pitkään kypsyteltyjä ajatuksia. Kuumia ovat nyt ne organisaatiot, jotka toimivat keskustelun herättäjinä: heittävät ilmaan mielenkiintoisia kysymyksiä ja ajatuksia, joita sitten porukalla käännellään ja kypsennellään
  • Vuorovaikutus elää hetkessä. Ole valmiina reagoimaan, kertomaan ja kommentoimaan reaaliajassa – tai joku muu tekee sen puolestasi, eikä välttämättä toivomallasi tavalla. Huomenna tämän päivän puhutuin aihe on jo hiillosvaiheessa
  • Laita persoonaa peliin ja luota työntekijöihisi. Ihmiset kiinnostavat, eivät kasvottomat organisaatiot. Anna myös pienten rosojen näkyä: liian siloteltu ja sliipattu on tylsä. Moni organisaatio pyrkii karsimaan kaikki rosot ja kulkemaan turvallista keskitietä, mutta vaarana on tylsä brändi, joka ei herätä ajatuksia tai tunteita mihinkään suuntaan
  • Muista, että vuorovaikutustaidot eivät ole stabiileja ja muuttumattomia. Meillä on mahdollisuus oppia paremmiksi viestijöiksi ja kehittyä niin ilmaisijoina kuin kuuntelijoinakin
  • Opetelkaa koko organisaatio pois mokaamisen pelosta. Tekevälle sattuu, vaikka harvemmin kovin pahasti. Avoimen vuorovaikutuksen aikana virheet näkyvät laajemmalle ja leviävät helpommin, mutta tärkeää on myös jälkihoito: monet netissä levinneet asiakaspalvelukokemukset osoittavat, että oikein hoidettu tilanne on kääntänyt mokan jopa organisaatiolle eduksi

Sitten vaan kommentteja boksiin, LinkedIniin tai Twitteriin, jotta saadaan tästäkin aiheesta rakennettua jotakin uutta – yhdessä.

P.S. Samaa aihetta on viime aikoina sivuttu hieman eri vinkkeleistä mm. seuraavissa kirjoituksissa (ja kirjoitinpa aiheesta itsekin parisen vuotta sitten).

Tie menestykseen rakentuu toimivasta vuorovaikutuksesta 

Kuuletko vai kuunteletko?

Johtaminenkaan ei ole enää pelkkää johtamista 

Johtaja vaikenee taitojen puutteessa

EDIT. Lämmin kiitos kaikille palautteesta – niin rakentavasta kritiikistä kuin kannustuksestakin! Kiva, että tärkeä teema on herättänyt keskustelua.

Haluan vielä tähdentää, että kirjoitukseni tarkoituksena ei ole käsittää viestintää ja vuorovaikutusta täysin erillisinä ilmiöinä. Ajatukseni on, että vuorovaikutus on aina viestintää, mutta viestintä ei välttämättä – ja organisaatioiden toiminnassa ei läheskään aina – vuorovaikutusta. Viestintä-termin sijaan olisin voinut puhua tiedottamisesta, mutta halusin puhua nimenomaan viestinnästä, koska A) organisaatiot itsekin puhuvat useimmiten nimenomaan viestinnästä, B) termi tiedottaminen ei mielestäni kata tässä yhteydessä sitä kaikkea, jonka viestintä terminä kattaa.

Jatketaan keskustelua!

Ylempi kuva täältä, alempi täältä.

Eka

eka

Moi!

Uuden vuoden, uteliaisuuden sekä keskustelun ja osallistumisen halun verukkeella päätin laittaa blogin pystyyn. Kiva kun löysit tänne!

Blogissani liikun minulle tärkeiden ja minua innostavien teemojen parissa: pyörittelen pääosin työelämään ja koulutukseen, henkilöstöjohtamiseen ja työhyvinvointiin, rekrytointiin ja työnhakuun, organisaatiokulttuuriin sekä vuorovaikutukseen liittyviä aiheita.

Tarkoituksenani ei ole julkaista vain valmiiksi hiottuja ja pitkään pyöriteltyjä ajatuksia. Ennen muuta toivon, että saisin blogini myötä aikaan (oman ajatuspankin lisäksi) keskustelua niin saman- kuin erimielistenkin kanssa ja oppisin itsekin uusia tapoja ajatella ja tehdä.

Joten kerro, ihmettele, kysy ja kuuntele. Niin minäkin aion tehdä.

Palaamisiin!