Turmeleeko sosiaalinen media aidon ja rehdin vuorovaikutuksen?

kuvaa

Sosiaalinen media tekee rumasta kaunista

Ruben Stiller kyllästyi Imagessa julkaistun kolumninsa mukaan siihen, että elämästä on tullut monelle yhtä jakamista, peukutusten jahtaamista ja velvollisuudesta peukuttamista. ”Kivat teille läskeille, jotka ette elä ikuisesti niin kuin kuntoileva perheemme, klik. Haluamme jakaa teidän kanssanne sen, miten erinomaisia olemme, klik. Tässä ruokavaliomme, joka saa elämän tuntumaan merkitykselliseltä, klik.”

Koin kirjoituksen hämmentävänä, sillä toisaalta pystyn samastumaan moneen siinä esitettyyn ajatukseen. Minusta on surullista, että joillekin elämys ei ole enää mitään, ellei sitä jaeta sosiaalisessa mediassa.

Äitienpäiväaamiaiset, koululaisen kevätjuhlat ja lomareissun kauneimmat auringonlaskut ammutaan livenä suoraan julkisille foorumeille sen sijaan, että keskityttäisiin nauttimaan hetkestä ja olemaan aidosti läsnä.

Intiimistä on tullut julkista, perheenkeskeisistä hetkistä puolituttujenkin sirkushuvia.

Meidän elämämme tarkoitus 
on yksinkertainen: elämä pitää saada näyttämään siltä, että sitä voidaan peukuttaa,” Ruben kirjoittaa. Karunkin arjen saa näyttämään luksukselta oikeilla kuvakulmilla ja onnellisilla hymyillä.

photo-1446000442451-e162542e5f8d

…vai tekeekö sittenkään?

Toisaalta jäin pohtimaan, onko Rubenin kuvaamassa käyttäytymisessä oikeastaan mitään muuta uutta kuin kanava.

Ruben kertoo olevansa kyllästynyt siihen, että elämä on yhtä jakamista. Hänen olisi kuitenkin syytä muistaa, että ihmisten välinen vuorovaikutus, tapahtuu se sitten mitä väylää pitkin tahansa, on aina jakamista. Ihmissuhteet rakentuvat yhteisestä ymmärryksestä, yhteisistä merkityksistä ja yhteisistä kokemuksista. Yhdessä tekeminen on jakamista. Vaikka joo: monen olisi toki hyvä muistaa, että ihan kaikkea ei tarvitse jakaa ihan kaikille.

Ehkä läheisten ja jatkuvien vuorovaikutussuhteiden taika piilee siinä, että niissä jaetaan asioita, jotka kuuluvat vain asianosaisille? Taika hälvenee, kun salaisuuksista tehdään julkista huvia. 

Jäin myös pohtimaan, eroaako sosiaalisessa mediassa tapahtuva vuorovaikutus lopulta merkittävästi siitä vuorovaikutuksesta, jota käymme kasvotusten. Eikö karun arjen saa kuulostamaan luksukselta myös valikoimalla sanansa oikein ja hymyilemällä onnellisesti päälle?

Eikö kaikki vuorovaikutus siis yhtä lailla ole A) jakamista ja B) tiedostamatonta tai usein tiedostettuakin valintaa siitä, mitä itsestämme haluamme kertoa?

Ei meistä kukaan – onneksi – kasvokkainkaan viestiessään suolla ulos filtterittä ja ilman harkintaa mitä sattuu. Se, mitä ja miten viestimme, riippuu kontekstista. Todennäköisesti kerromme edellisviikon lomamatkastamme hyvin erilaisia asioita, kun lomakuulumisten kysyjänä on appiukko, uusi työkaveri ja paras ystävä.

Ruben ei tunnu pitävän myöskään siitä, että sosiaalisessa mediassa jaetaan vain elämän tähtihetkiä. Monesti aiemminkin sosiaalista mediaa on kritisoitu siitä, että se vääristää ihmisten mielikuvaa arjesta.

On kuitenkin syytä muistaa, että sosiaalinen media on julkisen vuorovaikutuksen foorumi. Julkisilla foorumeilla – on kyse sitten sunnuntaimarkkinoista tai Twitteristä – harva meistä kokee luontevaksi tai tarpeelliseksi avautua henkilökohtaisista ongelmistaan tai elämänsä aallonpohjista. Ei ole ollut aiemminkaan tarkoituksenmukaista, joten miksi nyt olisi?

photo-1432850252397-8be919d9ba23

Vuorovaikutus on vuorovaikutusta, vaikka voissa paistaisi

Mistä siis juontuu varsin yleinen ja sitkeä ajatus siitä, että sosiaalisen median (tai muidenkin välineiden kautta) tapahtuva vuorovaikutus on epäaidompaa kuin kasvokkain tavatessa? Ehkä syy voi löytyä seuraavista.

1. Kasvokkaista viestintäämme määrittää vahvasti nonverbaalinen viestintä: ilmeet, eleet, äänenpaino, puheen rytmi, tauotukset ja niin edelleen. Vaikka vastaisin minulle esitettyyn kysymykseen myöntävästi, kehokieleni tai äänenpainoni voi antaa ymmärtää, etten todellisuudessa ole kovin myötämielinen.

Nonverbaalista viestintää voidaan toki ajatella löytyvän jossakin määrin myös kirjoitetusta tekstistä: emojit, kappalejaot, välimerkit ja niin edelleen. ”Joo!” ja ”joo…” antavat erilaisen kuvan siitä, kuinka myötämielinen todellisuudessa olen.

2. Välineen kautta tapahtuva viestintä on harvemmin yhtä spontaania ja impulsiivista kuin kasvokkainen viestintä. Edessämme seisovan henkilön reaktion näemme välittömästi, mutta mobiililaitteellaan vastausta näpyttävällä kaverilla on aikaa pohtia, kuinka asia kannattaa ilmaista ja kuinka hän sanansa asettelee.

3. Sosiaalinen media on uusi viestinnän väylä, eikä sille ole vielä ehtinyt muodostua yhteisesti jaettuja, kulttuurisia vuorovaikutus- ja käyttäytymisnormeja. Moni kokee sosiaalisen median jopa pelottavana, sillä viestintä on hyvin julkista ja kerran kirjoitettu jää elämään, vaikka myöhemmin sanomisiaan saattaisikin empiä.

All in all: väitän, että vuorovaikutuksen perustavanlaatuiset lainalaisuudet ovat samat välineestä (tai välineettömyydestä) riippumatta.

Väitän myös, että olemme osanneet aiemminkin täsmälleen samat kikat, joista nyt osoitellaan syyttävällä sormella sosiaalista mediaa. Naapurisi ei välttämättä edellisinäkään vuosina ole kertonut sinulle totuutta perheen joka vuotisesta Egyptin lomasta, jolla lapset kinastelevat, ruoka on pahaa ja iho palaa vuosi toisensa jälkeen karrelle. Sen sijaan olet saanut nähdä kuvia upeasta auringonlaskusta.

Olisiko kyse siis kuitenkin ihmisten väliseen vuorovaikutukseen liittyvästä ilmiöstä; ei sosiaalisen media luomasta ilmiöstä?

Vuorovaikutus on vuorovaikutusta, vaikka voissa paistaisi. Sosiaalinen media saattaa kuitenkin tehdä kulissien rakentamisesta helpompaa, aidosta läsnäolosta haasteellisempaa ja toisen viestin tulkitsemisesta monimutkaisempaa. Ainakin se on tehnyt vuorovaikutuksesta (ja sen lieveilmiöistä) monella foorumilla huomattavasti aiempaa näkyvämpää ja julkisempaa – kaikkien yhteistä omaisuutta.

Ja toisin kuin Rubenin mielestä, minusta se ei ole ollenkaan hullumpi juttu.

photo-1447179523408-16f562c0c8ed

Kuvat täältä

CV 2.0 – modernin työnhaun ytimessä

 

6035752758_eab1d44949_m

Työnhakija ei joudu kärvistelemään neuvojen puutteessa, kun edessä on työnhaku. Google suorastaan räjähtää, kun näpyttää hakusanaksi ”CV”. Määrä ei kuitenkaan korvaa laatua. Digitaalisen ja sosiaalisen työnhaun tärpit loistavat niukkuudellaan – aikana, jolloin niitä eniten tarvitaan. Ajattelin kantaa korteni kekoon.

Mikä 2.0?

Tammikuussa totesin, etten jaksa uskoa perinteisten työnhaun dokumenttien ja niiden sisältöjen menettävän merkitystään, vaikka rekrytointi käykin läpi aikamoista muodonmuutosta. Käsitys ansioluettelon tarkoituksesta ja olemuksesta on kuitenkin syytä päivittää. Uskon, että pelkän perinteisen, parin A4-liuskan pituisen uratiivistelmän voimalla työnsaanti tulee olemaan tulevaisuudessa entistä haasteellisempaa.

CV 1.0 on staattinen, viiden vuoden välein auki klikattava ja päivitettävä tiivistelmä omalla työpöydälläsi, jonka näkevät harvat ja valitut.

CV 2.0 on digitaalisissa kanavissa ja sosiaalisessa mediassa jatkuvasti elävä ja kehittyvä kuva sinusta, jonka näkee kuka tahansa sinusta ja osaamisestasi kiinnostunut.

CV 2.0 sisältää tuttuun tapaan tietoa taustastasi ja sinusta tyyppinä. CV 2.0 ei kuitenkaan ole paperiliuska, vaan vuorovaikutteisten medioiden ja profiilien verkosto. Se on sosiaalinen, sähköinen ja digitaalinen jalanjälkesi ja ammatillinen brändisi.

En kehota deletoimaan ykkösversiota työpöydältä: sille on edelleen paikkansa. Se, millä tulevaisuuden rekrytoinnissa kuitenkin erotellaan jyvät akanoista, on CV 2.0.

Miksi?

CV 1.0 kaipaa päivitystä, sillä työnantajien tapa rekrytoida on muuttunut. Perinteisen ansioluettelon kaavamainen ja faktapohjainen sisältö ei läheskään aina vastaa työnantajien odotuksiin.

Työnhakijan kannalta vieläkin huolestuttavampaa on se, että ilman kakkosversiota työnhakijaa ei ole olemassa monelle aktiivisesti rekrytoivalle työnantajalle. 

Ai miten niin?

A) Koska rekrytoinnista on tullut organisaatioissa projektiluontoisen tekemisen sijaan jatkuvaa tekemistä ja verkostoitumista. Monessa organisaatiossa rekrytointi on ennaltaehkäisevää. Se painottuu työnantajakuvan jatkuvaan, määrätietoiseen kehittämiseen ja oman ekosysteemin rakentamiseen, ei yksittäisiin rekrytointikampanjoihin.

Organisaatiot kokoavat ekosysteeminsä määrätyistä teemoista innostuvista asiantuntijoista ja yhteisöistä, joiden kanssa luodaan sisältöjä ja uusia merkityksiä. Yksittäisiä rekrytointikampanjoita ei tarvita, sillä kun työvoimaa tarvitaan, osaajat löytyvät näppärästi omasta ekosysteemistä.

Rekrytointi ei täten ole enää aikaan ja paikkaan sidottua. Työnhakija saattaa olla etenkin määrätyillä toimialoilla varsin heikoilla, jos hänen työnhakunsa on sidottu näihin kahteen määreeseen.

B) Ja koska työnhausta on tullut etsimisen sijasta entistä vankemmin myös löydetyksi tulemista. Perinteisestihän työnhaun on ajateltu olevan oikean tehtävän ja paikan etsimistä.

Ja ei: en puhu nyt suorahausta ja johtoportaan rekrytoinneista. Puhun verkostojen ja ekosysteemin hyödyntämisestä ja yhtä lailla asiantuntijatason osaajista. Kun organisaatiossa ilmenee tarvetta uudelle osaajalle, ensimmäisenä pohditaan, löytyisikö omista verkostoista potentiaalisia kollegoja. Ellei, ketä alan kovia nimiä, kehittyjiä, uudistajia tai tulevaisuuden toivoja nousee mieleen?

Ei ainakaan ketään sellaista, jonka olemassaolosta ei ole tietoa. Tai jonka olemassaolosta on tieto, mutta osaamisen ydin ja mielenkiinnon kohteet ovat piilossa.

CV 2.0 on keino tulla löydetyksi.

CV 2.0 ei ole ilmiönä uunituore. Kyse on ennen kaikkea oman ajattelutavan muutoksesta. Millä kaikilla tavoin voin vaikuttaa työllistymiseeni? Miten voin tuoda osaamistani oikealla tavalla esiin? Miten voin osoittaa pätevyyteni?

Ja senhän sinä jo tiesitkin, että muutoksen alku on omissa käsissäsi.

4282644609_2f5780d3df_z

Ylempi kuva täältä, alempi täältä

”Minähän en itseäni brändää!” (ja muutama muu henkilöbrändäyksen este)

child-577010_640

Tämä kirjoitus on suunnattu kaikille niille, joita asiantuntijoiden henkilöbrändäys

A) epäilyttää

B) ärsyttää

C) kauhistuttaa ja / tai

D) kiinnostaa.

”Miksi minun pitäisi tehdä itsestäni brändi?”

Sinä olet jo brändi, halusit sitä tai et. Henkilöbrändi tarkoittaa yksilön mainetta, imagoa ja osaamista eli sitä, mitä kerrot itsestäsi ja miten muut sinut näkevät. Ammatillinen brändi rakentuu  ammatillisissa tapaamisissa, keskusteluissa ja verkostoissa. Sosiaalinen media on tänä päivänä yleinen ja kohtuullisen helppo kanava oman henkilöbrändin hiomiseen.

Henkilöbrändäys tarkoittaa oman imagon ja maineen tietoista kehittämistä. Jos kun siis haluat vaikuttaa siihen, millainen mielikuva sinusta piirtyy, sinun on syytä pohtia brändiäsi tarkemmin.

Vahva henkilöbrändi tukee asiantuntijuuttasi niin työllistettynä ammattilaisena kuin uusia haasteita etsivänä työnhakijana.

Asiantuntijuutta nimittäin etsivät työnantajien lisäksi myös potentiaaliset asiakkaat ja yhteistyökumppanit. Kun sinulla on vahva henkilöbrändi, olet helposti löydettävissä ja jäät mieleen. Tästä syystä myös organisaatioiden soisi kannustavan työntekijöitään kiinnostumaan omasta brändistään ja sen kehittämisestä.

”En halua tehdä itsestäni suurta numeroa”

Henkilöbrändäyksen tarkoitus ei ole kohkata vain itsestä ja pyöriä pelkästään omien ajatusten ympärillä. Ketään ei kiinnosta henkilö, joka puhuu vain itsestään, jakaa vain omaa sisältöään ja takoo omia ajatuksiaan muiden ajatusten läpi.

Vahva henkilöbrändi vaatii kykyä olla vuorovaikutuksessa, kiinnostua muista, keskustella ja kuunnella. Toki onnistunut henkilöbrändi edellyttää myös kykyä tuottaa kiinnostavaa sisältöä. Kiinnostavan sisällön tuottaminen on kuitenkin lisäarvoa itsesi lisäksi myös – ja ehkä ennen kaikkea – muille.

”Itsensä brändääminen on asioiden kaunistelua ja silottelua, enkä halua tehdä sellaista”

Terminä henkilöbrändäys kuulostaa kieltämättä vähän vastenmieliseltä. Brändääminen liitetään usein jonkin asteiseen kaunisteluun ja silotteluun: sekunda halutaan paketoida kultapaperiin, jotta se menisi kaupaksi.

Termin ei kuitenkaan kannata antaa hämätä, nimittäin siitä ei ole kyse.

Henkilöbrändäyksessä kyse on sen sijaan omien vahvuuksien tunnistamisesta ja niiden tarkoituksenmukaisesta viestimisestä.

Kuulostaa jo vähän helpommalta, eikö?

”En tiedä, mistä aloittaisin. Minulla ei ole mitään sanottavaa”

Moni tuntuu ajattelevan, että henkilöbrändäys vaatii jatkuvalla syötöllä mullistavia ammatillisia innovaatioita. Mutta eikö brändäys siinä tapauksessa (ainakin suurella osalla meistä) olisi juuri sitä kilven kiillottamista ja kultaiseen paperiin käärimistä?

Ammatillisen brändin kivijalka on oma asiantuntemus. Siispä osallistu, puhu ja kirjoita aiheista, jotka sinulle ovat luontaisia ja jotka sinä hallitset.  Mistä muusta olisikaan helpompi keskustella kuin aiheista, joiden parissa työskentelee päivittäin? Niistä sinulla on aivan varmasti sanottavaa.

”En minä osaa”

Aluksi ei tarvitse olla mestari. Voit aloittaa seuraamalla ja kuuntelemalla muita. Vähitellen kannattaa myös osallistua ja hakea vinkkejä esimerkiksi henkilöiltä, jotka sinun mielestäsi ovat brändänneet itsensä onnistuneesti.

Onnistunutta henkilöbrändiä ei kuitenkaan rakenneta hetkessä. Älä siis turhaan hätäile tai huolestu, jos vastakaiku on aluksi vähäistä. Aloita pienin askelin ja rakenna brändiäsi tavalla, joka tuntuu sinusta luontevalta.

Sillä (lopuksi se tärkein): aitous on henkilöbrändin perusta.

Jotta aloitus ei tuntuisi liian hankalalta, suosittelen lukemaan konkreettisia vinkkejä henkilöbrändäyksen aloittamiseen alla olevista linkeistä. Esimerkkien kautta on hauska huomata, että vahvan henkilöbrändin voi rakentaa monella eri tavalla.

Katleena Kortesuo: Miten teen henkilöbrändin

Joona Tuunanen: Brändin rakentaminen verkossa – Case #V

Timo Savolainen: Näin aloitat henkilöbrändäyksen

Marko Suomi: Työntekijäbrändäyksen ensiaskeleet

Kuva täältä

Mistä bisnesblogeille yhteinen koti?

Looking through binoculars

Muutama ilta takaperin lemppariblogejani selaillessa aloin pohtia, miksei Suomesta löydy vielä blogiportaalia, johon henkilökohtaiset bisnes- ja työelämäaiheiset blogit olisi koottu saman katon alle. Hyviä blogeja ja kirjoittajia kun meiltä löytyy runsaasti. Käsitykseni mukaan innokasta lukijakuntaakin riittää, ja näiden teemojen ympärillä käydään runsaasti keskustelua myös muun muassa Twitterissä.

Lifestyle-blogeille maassamme on useita omia blogiportaaleja, mutta asiantuntijablogeille ei ainuttakaan (korjatkaa, jos olen väärässä). 

Jotta saisitte kiinni ajatuksestani, kannattaa tsekata lifestyle-portaaleista esim. Lily ja Indiedays, jotka kuuluvat lajissaan Suomen suosituimpiin.

Mielenkiintoisia yritys- ja vieraskynäblogeja maastamme löytyy runsaasti. Näiden blogien sisältö profiloituu kuitenkin vahvasti ylläpitäjäorganisaatioon, sillä sisältö on usein joko työntekijöiden tai yhteistyökumppaneiden tuottamaa tai toimituksellisesti tuotettua.

Varsinaisen blogiportaalin ajatus olisi päinvastainen: ylläpitäjä toimisi lähinnä hallinnoijana  ja koordinaattorina. Blogit olisivat kirjoittajien omistuksessa, joten sisältö olisi ylläpitäjästä riippumatonta ja profiloituisi organisaation sijaan kirjoittajaan. 

Miksi me sitten tarvitsisimme tällaista bisnes- ja työelämäblogien portaalia? Listasin alle tärkeimmät perustelut, jotka minulla nousivat mieleen.

  • Kuten viime aikoina paljon puhuttu, henkilökohtainen ja aito viestintä koetaan moninkertaisesti kiinnostavampana ja vakuuttavampana kuin organisaatioiden kasvoton viestintä. Näin myös takuulla tässä tapauksessa
  • Ainakin minä lukijana arvostaisin sitä, että mielenkiintoisia, ajatuksia herättäviä kirjoituksia löytyisi yhden sivuston alta
  • Uudenlainen foorumi lisäisi varmasti pöhinää tärkeiden teemojen ympärillä. Saisiko foorumista kasvatettua aktiivisen kasvualustan myös keskustelulle?

Kukakohan tarttuisi härkää sarvista?

Kuva täältä