Panosta vuorovaikutukseen ja työyhteisösi ongelmat on ratkaistu

 

281H.jpg

Marginaalista poikkeusta lukuunottamatta lähes kaikki työyhteisöjen ongelmat juontuvat liian vähäisestä viestinnästä, vuorovaikutuksen puutteesta, yhteisen ymmärryksen ja yhteisöllisyyden puutteesta tai kyvyttömyydestä kuunnella ja ilmaista. 

Kokosin viisi kompastuskiveä, jotka ovat edelleen yllättävän tavallisia organisaatioissa. Kun kivet on käännetty ja kompastuminen vältetty, takaan, että työyhteisön ongelmista valtaosa on ratkaistu.

Ongelma 1: Vuorovaikutuksen merkitystä tietotyössä ei hahmoteta

Monessa organisaatiossa viestintää ja vuorovaikutusta pidetään itsestäänselvyytenä. Niin automaattisena itsestäänselvyytenä, ettei niiden olemassaoloa sen kummemmin noteerata. Eri juttu onkin sitten toimiva, tarkoituksenmukainen ja tuloksekas vuorovaikutus.

Tietotyön raaka-aine on tieto. Tietoa on kuitenkin niin valtava määrä, ettei kukaan meistä pysty yksin hallitsemaan kovin suuria kokonaisuuksia. Ja juuri siitä syystä toimivaa vuorovaikutusta tarvitaan; jotta pystymme jakamaan ja yhdistämään tietovarantojamme ja luomaan sitä kautta uutta tietoa. Kun tietotyön raaka-aine on tieto, raaka-aineita sitova ainesosa on vuorovaikutus.

Ongelma 2: Viestintä ymmärretään vanhanaikasesti tiedottamisena

Ei ole harvinaista, että tiedottamista pidetään viestinnän synonyymina. Joissakin organisaatioissa valtaosa viestinnästä on käytännönkin tasolla edelleen tiedottamista.

Modernissa (työ)elämässä viestintä on kaksisuuntaista vuorovaikutusta, osallistumista ja osallistamista. Käskemällä ja määräämällä ei pitkälle pötkitä – eikä kertomallakaan, ellei kertomisen lisäksi osaa ja halua myös kuunnella.

Ongelma 3: Organisaatiossa ei osata kehittää vuorovaikutusosaamista

Useissa organisaatioissa osaamisen kehittäminen keskittyy substanssiin. Sen sijaan työelämätaitojen kehittäminen on harvinaisempaa herkkua. Monessa organisaatiossa ei tunnuta vielä hahmottavan, että esimerkiksi asiantuntijoiden vuorovaikutusosaamisen kehittäminen on mahdollinen ja erittäin suositeltava tapa nostaa organisaation osaamiskapasiteettia.

Kovastakaan substanssista ei ole hyötyä, elleivät organisaation asiantuntijat kykene tekemään yhteistyötä, kuuntelemaan ja ymmärtämään toisiaan sekä viestimään asiaansa selkeästi ja ymmärrettävästi. Tästä syystä vuorovaikutustaitojen pitäisi olla organisaatioiden osaamisen kehittämisessä ykkösprioriteetteja.

Ongelma 4: Organisaation jäsenet eivät puhu samaa kieltä

Asiantuntijat käyttävät monesti ammattikieltä, jota meidän peruskavereiden on vaikea ymmärtää. Televisiosta tuttu esimerkki tästä on politiikka, mutta ei ilmiö pelkästään politiikkaan ja puoli ysin uutisiin rajoitu. IT puhuu kieltä, jota markkinointi ei tajua. Ja markkinointi käyttää termejä, jotka ovat IT:lle utopiaa.

Kielenkäyttömme rakentaa todellisuuttamme. Jos yhteistyötä tekevät (tai sellaista yrittävät) asiantuntijat eivät kykene ymmärtämään toisiaan, jotain on tehtävä. Yhteisöllisyyden kannalta samassa organisaatiossa eläville yhteiset kokemukset ja yhteinen todellisuus ovat tärkeitä – vaikka ammatilliset kiinnostuksen kohteet olisivatkin erilaisia.

Ongelma 5: Asiantuntijoilla ei ole tilaa ja aikaa kohtaamisiin

Erityisesti perinteisissä organisaatioissa saatetaan istua omissa huoneissa suljettujen ovien takana. Kaverin tekemisistä ei juuri tiedetä. Toisaalta taas modernimmissa organisaatiokulttuureissa asiantuntijat tulevat ja menevät jokainen omalla rytmillään, jolloin kohtaamiset saattavat yhtä lailla olla harvinaisia ja sattumanvaraisia. Kiireen painaessa päälle ei juuri ehditä pysähtyä ja kysyä kollegan kuulumisia.

On tärkeää huolehtia, että organisaation jäsenille löytyy luontevia paikkoja kohdata, keskustella ja vaihtaa ajatuksia. Niissä kohtaamisissa tehdään kollegoista työkavereita ja joukosta työntekijöitä työyhteisöjä.

photo-1431324003833-a7d76ef5770b

Onko jollakulla mielessä muita erityisen painavia kiviä?

Kuvat täältä ja täältä

Turmeleeko sosiaalinen media aidon ja rehdin vuorovaikutuksen?

kuvaa

Sosiaalinen media tekee rumasta kaunista

Ruben Stiller kyllästyi Imagessa julkaistun kolumninsa mukaan siihen, että elämästä on tullut monelle yhtä jakamista, peukutusten jahtaamista ja velvollisuudesta peukuttamista. ”Kivat teille läskeille, jotka ette elä ikuisesti niin kuin kuntoileva perheemme, klik. Haluamme jakaa teidän kanssanne sen, miten erinomaisia olemme, klik. Tässä ruokavaliomme, joka saa elämän tuntumaan merkitykselliseltä, klik.”

Koin kirjoituksen hämmentävänä, sillä toisaalta pystyn samastumaan moneen siinä esitettyyn ajatukseen. Minusta on surullista, että joillekin elämys ei ole enää mitään, ellei sitä jaeta sosiaalisessa mediassa.

Äitienpäiväaamiaiset, koululaisen kevätjuhlat ja lomareissun kauneimmat auringonlaskut ammutaan livenä suoraan julkisille foorumeille sen sijaan, että keskityttäisiin nauttimaan hetkestä ja olemaan aidosti läsnä.

Intiimistä on tullut julkista, perheenkeskeisistä hetkistä puolituttujenkin sirkushuvia.

Meidän elämämme tarkoitus 
on yksinkertainen: elämä pitää saada näyttämään siltä, että sitä voidaan peukuttaa,” Ruben kirjoittaa. Karunkin arjen saa näyttämään luksukselta oikeilla kuvakulmilla ja onnellisilla hymyillä.

photo-1446000442451-e162542e5f8d

…vai tekeekö sittenkään?

Toisaalta jäin pohtimaan, onko Rubenin kuvaamassa käyttäytymisessä oikeastaan mitään muuta uutta kuin kanava.

Ruben kertoo olevansa kyllästynyt siihen, että elämä on yhtä jakamista. Hänen olisi kuitenkin syytä muistaa, että ihmisten välinen vuorovaikutus, tapahtuu se sitten mitä väylää pitkin tahansa, on aina jakamista. Ihmissuhteet rakentuvat yhteisestä ymmärryksestä, yhteisistä merkityksistä ja yhteisistä kokemuksista. Yhdessä tekeminen on jakamista. Vaikka joo: monen olisi toki hyvä muistaa, että ihan kaikkea ei tarvitse jakaa ihan kaikille.

Ehkä läheisten ja jatkuvien vuorovaikutussuhteiden taika piilee siinä, että niissä jaetaan asioita, jotka kuuluvat vain asianosaisille? Taika hälvenee, kun salaisuuksista tehdään julkista huvia. 

Jäin myös pohtimaan, eroaako sosiaalisessa mediassa tapahtuva vuorovaikutus lopulta merkittävästi siitä vuorovaikutuksesta, jota käymme kasvotusten. Eikö karun arjen saa kuulostamaan luksukselta myös valikoimalla sanansa oikein ja hymyilemällä onnellisesti päälle?

Eikö kaikki vuorovaikutus siis yhtä lailla ole A) jakamista ja B) tiedostamatonta tai usein tiedostettuakin valintaa siitä, mitä itsestämme haluamme kertoa?

Ei meistä kukaan – onneksi – kasvokkainkaan viestiessään suolla ulos filtterittä ja ilman harkintaa mitä sattuu. Se, mitä ja miten viestimme, riippuu kontekstista. Todennäköisesti kerromme edellisviikon lomamatkastamme hyvin erilaisia asioita, kun lomakuulumisten kysyjänä on appiukko, uusi työkaveri ja paras ystävä.

Ruben ei tunnu pitävän myöskään siitä, että sosiaalisessa mediassa jaetaan vain elämän tähtihetkiä. Monesti aiemminkin sosiaalista mediaa on kritisoitu siitä, että se vääristää ihmisten mielikuvaa arjesta.

On kuitenkin syytä muistaa, että sosiaalinen media on julkisen vuorovaikutuksen foorumi. Julkisilla foorumeilla – on kyse sitten sunnuntaimarkkinoista tai Twitteristä – harva meistä kokee luontevaksi tai tarpeelliseksi avautua henkilökohtaisista ongelmistaan tai elämänsä aallonpohjista. Ei ole ollut aiemminkaan tarkoituksenmukaista, joten miksi nyt olisi?

photo-1432850252397-8be919d9ba23

Vuorovaikutus on vuorovaikutusta, vaikka voissa paistaisi

Mistä siis juontuu varsin yleinen ja sitkeä ajatus siitä, että sosiaalisen median (tai muidenkin välineiden kautta) tapahtuva vuorovaikutus on epäaidompaa kuin kasvokkain tavatessa? Ehkä syy voi löytyä seuraavista.

1. Kasvokkaista viestintäämme määrittää vahvasti nonverbaalinen viestintä: ilmeet, eleet, äänenpaino, puheen rytmi, tauotukset ja niin edelleen. Vaikka vastaisin minulle esitettyyn kysymykseen myöntävästi, kehokieleni tai äänenpainoni voi antaa ymmärtää, etten todellisuudessa ole kovin myötämielinen.

Nonverbaalista viestintää voidaan toki ajatella löytyvän jossakin määrin myös kirjoitetusta tekstistä: emojit, kappalejaot, välimerkit ja niin edelleen. ”Joo!” ja ”joo…” antavat erilaisen kuvan siitä, kuinka myötämielinen todellisuudessa olen.

2. Välineen kautta tapahtuva viestintä on harvemmin yhtä spontaania ja impulsiivista kuin kasvokkainen viestintä. Edessämme seisovan henkilön reaktion näemme välittömästi, mutta mobiililaitteellaan vastausta näpyttävällä kaverilla on aikaa pohtia, kuinka asia kannattaa ilmaista ja kuinka hän sanansa asettelee.

3. Sosiaalinen media on uusi viestinnän väylä, eikä sille ole vielä ehtinyt muodostua yhteisesti jaettuja, kulttuurisia vuorovaikutus- ja käyttäytymisnormeja. Moni kokee sosiaalisen median jopa pelottavana, sillä viestintä on hyvin julkista ja kerran kirjoitettu jää elämään, vaikka myöhemmin sanomisiaan saattaisikin empiä.

All in all: väitän, että vuorovaikutuksen perustavanlaatuiset lainalaisuudet ovat samat välineestä (tai välineettömyydestä) riippumatta.

Väitän myös, että olemme osanneet aiemminkin täsmälleen samat kikat, joista nyt osoitellaan syyttävällä sormella sosiaalista mediaa. Naapurisi ei välttämättä edellisinäkään vuosina ole kertonut sinulle totuutta perheen joka vuotisesta Egyptin lomasta, jolla lapset kinastelevat, ruoka on pahaa ja iho palaa vuosi toisensa jälkeen karrelle. Sen sijaan olet saanut nähdä kuvia upeasta auringonlaskusta.

Olisiko kyse siis kuitenkin ihmisten väliseen vuorovaikutukseen liittyvästä ilmiöstä; ei sosiaalisen media luomasta ilmiöstä?

Vuorovaikutus on vuorovaikutusta, vaikka voissa paistaisi. Sosiaalinen media saattaa kuitenkin tehdä kulissien rakentamisesta helpompaa, aidosta läsnäolosta haasteellisempaa ja toisen viestin tulkitsemisesta monimutkaisempaa. Ainakin se on tehnyt vuorovaikutuksesta (ja sen lieveilmiöistä) monella foorumilla huomattavasti aiempaa näkyvämpää ja julkisempaa – kaikkien yhteistä omaisuutta.

Ja toisin kuin Rubenin mielestä, minusta se ei ole ollenkaan hullumpi juttu.

photo-1447179523408-16f562c0c8ed

Kuvat täältä

Työelämän viestintäkulttuurin kipeä kasvupyrähdys

HNCK9261

Olette takuulla kuulleet puhuttavan, että viestintä on suuressa murroksessa. Sitäkin enemmän puhutaan siitä, kuinka työelämä elää valtavaa muutosta. Tästä voinette päätellä, kuinka suuressa murroksessa on työelämän ja organisaatioiden viestintäkulttuuri.

Työelämän viestintäkulttuuri muuttuu, sillä tieto on koko ajan vahvemmin työmme ytimessä. Muotoilemme, luomme ja välitämme työksemme tietoa.

Mikä tietotyön viestintäkulttuurissa sitten muuttuu – tai on jo muuttunut?

1. Viestinnän rytmi

Tiedon määrä kasvaa. Digitalisoitumisen myötä tieto leviää entistä nopeammin ja on helpommin kaikkien saatavilla. Viestintätoimisto Ellun Kanat on lanseeranut osuvasti rytmihäiriö-termin viitatessaan saman tyyppiseen ilmiöön. Hyvä esimerkki viestinnän rytmin vauhdittumisesta on Teri Niitin imetyskuva-gate: eipä (kai?) mahtanut herra arvata, millainen myrsky oli osunut tuulettimeen, kun hän astui lentokoneesta suuren meren toisella puolella.

Organisaatioiden viestintään rytmin muutos aiheuttaa haasteita muun muassa resursoinnin ja työajan (mikä vanhanaikainen käsite tietotyössä, mutta yllättävän monessa asiantuntijaorganisaatiossa on edelleen käytössä tarkka työajanseuranta) näkökulmista. Kun tieto leviää ja elää pikaisella syklillä, työsähköpostin päivystäminen aamukahdeksasta iltapäiväviiteen harvoin enää riittää.

Uusi viestintäkulttuuri on ajantasaista ja erittäin nopeasyklistä: organisaatioiden on oltava valmiita reagoimaan, osallistumaan keskusteluun ja toimimaan silloin, kun tapahtuu.

Jos illalla sosiaalisessa mediassa kuumana käyvään keskusteluun otetaan osaa vasta seuraavana aamuna, ollaan usein myöhässä. (Ja joku muu on takuulla ottanut sen tilan keskustelussa, joka organisaatiolle olisi ollut tarjolla.)

Rytmin muutos haastaa myös organisaatioiden käsityksiä tiedon omistajuudesta ja hallinnasta.

Kun organisaatio julkaisee tiedotteen, blogitekstin tai avaa keskustelun ajankohtaisesta aiheesta Twitterissä, on mahdotonta ennustaa, minne suuntaan keskustelu tulee kulkemaan tai mitä mutkia se vetää suoraksi.

Ja juuri ennakoinnin vaikeuden vuoksi on tärkeää, että organisaatio on mukana keskustelussa. Olipa suunta mikä tahansa, organisaation on hyvä olla aktiivisesti viemässä vuoropuhelua eteenpäin omista arvoistaan ja periaatteistaan käsin.

Tästä hyvänä esimerkkinä Orkla Foodsin #eihaittaameitä-kohu, jossa organisaatio kommentoi rasistiseksi ajautunutta keskustelua lyhyesti ja ytimekkäästi. Orkla Foods otti selkeän pesäeron rasistisia kommentteja laukoviin twiittaajiin ja ilmaisi samalla oman kantansa vellovaan rasismikeskusteluun.

2. Tiedottavasta viestinnästä vuorovaikutukseen

Toinen uuden viestintäkulttuurin näkyvimpiä muutoksia on siirtyminen tiedottamisesta vuorovaikutukseen. Moderni viestintäkulttuuri ei ole enää tiedon välittämistä, vaan tiedon ja merkitysten jakamista ja luomista yhdessä niin kollegoiden kuin asiakkaidenkin kanssa.

Tuloksekas tietotyö vaatii aktiivista, osallistavaa ja luovaa vuorovaikutusta, jotta uuden tiedon syntyminen on ylipäänsä mahdollista. 

Monesti joku tuhahtaa tähän väliin, että kaikkeenko sitä täytyy jokaisen työntekijän lupa kysyä. Vuorovaikutus ei suinkaan tarkoita pyrkimystä yksimielisyyteen tai sitä, että tehtyjen päätösten tulisi miellyttää jokaista. Sen sijaan vuorovaikutus tarkoittaa tasa-arvoa, välittämistä, arvostamista, kuuntelemista, kysymistä ja läsnäoloa.

Vuorovaikutuksessa kyse ei ole vain siitä, mitä tehdään; vähintään yhtä paljon kyse on myös siitä, miten tehdään. 

Tämä kaikki tarkoittaa sitä, ettei viestintä ole enää vain viestintäyksikön ja viestinnän ammattilaisten tehtävä. Viestintä on jokaisen työntekijän oikeus – ja toisaalta myös velvollisuus. Viestinnän ammattilaisten rooli kallistuu sen sijaan entistä enemmän sparraamiseen, coachaamiseen ja suunnan näyttämiseen.

Siirtyminen tiedottavasta viestintäkulttuurista vuorovaikutteiseen viestintään vaatii organisaatiolta yhtä lailla resursseja, mutta myös halua, kykyä ja taitoa olla vuorovaikutuksessa. Sormia napsauttamalla se ei tapahdu, sillä tapa tehdä töitä on usein juurtunut varsin sitkeästi organisaation kulttuuriperintöön. Oikeastaan tässä yhteydessä olisi syytä puhua viestintäkulttuurin sijaan organisaatiokulttuurista, sillä niin vahvasti tapa viestiä määrittää koko organisaation tapaa toimia.

Ketterään, aktiiviseen ja osallistavaan vuorovaikutukseen kykenevät organisaatiot menestyvät, sillä niissä syntyvät uudet ideat ja innovaatiot. 

HNCK9272

Kuvat täältä ja täältä

Opettaja on palkattu seurustelemaan lasten kanssa

4511064579_e52a1c0ae1_z

En muista, mikä viimeksi olisi saanut minut samanlaisen hämmennyksen tilaan kuin aamun Hesarin pääkirjoitus.  Jos joku ei tekstiä vielä lukenut, kirjoituksessa tiedetoimituksen esimies pohtii, miksi luokanopettajakoulutuksessa sosiaalisuus on valttia. Hän rinnastaa sosiaaliset henkilöt ”huomionkipeiksi seuramiehiksi ja -naisiksi” ja toteaa, ettei ”opettajia ole palkattu seurustelemaan lasten kanssa”.

Siis mitä ihmettä? Ymmärrän, että pääkirjoituksen on tarkoitus herättää keskustelua ja vähän provosoidakin. Maamme suurimman lehden pääkirjoituksessa kyse tuskin kuitenkaan lienee puhtaasta provosoinnista tai klikkikalastelusta – ainakin näin toivon. Ymmärtäisin myös, jos tällainen kirjoitus julkaistaisiin mielipidepalstalla. Mutta Hesarin pääkirjoitukseksi se on mielestäni kaikesta huolimatta hämmentävän yksioikoinen.

Siksi haluankin kommentoida paria erityisen hämmentävää tekstissä esitettyä väitettä.

”Opettajaa ei ole palkattu seurustelemaan lasten kanssa.” 

Kyllä vaan muuten on. Lapsia tulee jo pienestä pitäen rohkaista keskustelemaan, kysymään, kuuntelemaan: tiukkaa kuria pitävä opettaja karttakeppeineen luokan edessä on kivikauden jäämiä, ei 2010-luvun suomalaisen peruskoulun esikuva.

Halu olla vuorovaikutuksessa on ihmiselle luontaista. Sen lisäksi kyky olla vuorovaikutuksessa on kehitettävissä oleva taito. Vuorovaikutusosaaminen on yksi tulevaisuuden työelämän arvokkaimmista taidoista (katso esim. täältä ja täältä), sillä uusi tieto rakentuu vuorovaikutuksessa.

Peruskoulun tehtävänä on antaa kaikille lapsille yhtäläiset eväät pärjätä tulevaisuudessa taustasta riippumatta. Muun muassa siksi meidän tulee tukea vuorovaikutusosaamisen kehittymistä perusopetuksesta lähtien. 

”Nykyiset pääsykokeet seulovat luokanopettajiksi yhä sosiaalisempia persoonia: huomionkipeitä seuramiehiä ja -naisia.”

Kirjoituksessa sosiaalinen yksilö on yksioikoisesti rinnastettu sosiaalisesti taitamattomaan yksilöön. Sosiaalista henkilöä kuvataan huomionkipeän lisäksi mm. konflikteja vältteleväksi, arvostelusta ahdistuvaksi sekä muiden hyväksyntää ja arvostusta tavallista kipeämmin janoavaksi. Minulle jäi epäselväksi, mihin pohjaten nämä päätelmät on tehty.

Sosiaalisuutta ja sosiaalista osaamista ei pitäisi sekoittaa keskenään, vaikka niin arkikielessä helposti käykin. Kyse on kahdesta täysin eri asiasta.

Sosiaalinen ei automaattisesti tarkoita, että ihminen olisi sosiaalisesti taitava tai taitamaton.

Joukkoon mahtuu molempia: niin introvertti kuin ekstorverttikin voi olla sosiaalisesti osaava tai kömpelö. Lisää teemasta voi lukea vaikka täältä.

Tiivistäen: Sosiaalisuus ei ole vain yhdenlaisena käyttäytymismallina ilmenevä yksilön ominaisuus (kuten harvemmin mikään mukaan piirre). Opettajan ammatissa voi pärjätä erinomaisesti sekä erittäin sosiaalinen että vähemmän sosiaalinen yksilö.

Olennaisin asia ei siis ole sosiaalisuus, vaan sosiaalinen osaaminen; ei määrä, vaan laatu. 

 

Vuorovaikutus on työelämän kalleinta pääomaa

photo-1452690700222-8a2a1a109f4c

Tämä kirjoitus on julkaistu alunperin ProComin viestijat.fi-sivustolla. 

Vaikken yleistyksistä tavallisesti pidäkään, allekirjoitan väitteen, jonka mukaan viestintä ja vuorovaikutus ovat suomalaisille usein hankalia teemoja. Se heijastuu arkeemme: Naapuria ei moikata. Huonosta olosta vaietaan, ja vanhan sananlaskun mukaan hyvästäkin olisi parempi olla hissukseen. Bussista pois jäädessä kömmitään mieluummin kyynärpää edellä vieruskaverin syliin kuin pyydetään tilaa.

Tästä huolimatta vuorovaikutus on uusi musta työelämässä. Vuorovaikutukseen liittyvälle osaamiselle on kysyntää, ja se määrittää osaltaan niin yksilön kuin organisaationkin arvoa työmarkkinoilla.

Ei asiantuntijuutta ilman vuorovaikutusta

Vuorovaikutusosaaminen on niin asiantuntijan kuin johtajankin ykkösvaltteja tietoa tulvivassa (työ)elämässä.

Kyllä: väitän, että vuorovaikutusosaaminen ajaa usein substanssiosaamisenkin edelle.

Kyse ei tietenkään ole siitä, etteikö substanssilla olisi työelämässä merkitystä. Substanssiosaamisen vaikutusta ei pidä aliarvioida: on paljon kovaa osaamista vaativia tehtäviä, mikä monesti unohtuu aikana, jona rekrytoinnin näkyvimpänä trendinä on löytää ”hyvä tyyppi”.

Totta kuitenkin on, että substanssin merkitys on monessa positiossa verrattain kaventunut. Työnantajat janoavat terävän osaamisen ohella ennen kaikkea yhteistyökykyä: läsnäoloa, kuuntelua, neuvottelukykyä ja esiintymistaitoa.

Eivätkä ihan suotta. Elämme aikaa, jona tiedon määrä on niin valtava, ettei kukaan pysty hallitsemaan koko palettia yksin. Siksi menestys perustuu tänä päivänä yhdessä tekemiseen: tietovarastojen jakamiseen, yhdistämiseen ja kasvattamiseen.

Kovankaan luokan osaamisesta ei ole hyötyä, ellei asiantuntija kykene tekemään yhteistyötä, kuuntelemaan ja ymmärtämään muita sekä viestimään asiaansa selkeästi ja ymmärrettävästi.

Niinpä vuorovaikutusosaaminen on erottamaton osa yksilön asiantuntijuutta.

Uudistuva organisaatio keskustelee

Vuorovaikutusosaaminen on yksilön lisäksi myös organisaation tärkeintä pääomaa, sillä kaikki uusi syntyy vuorovaikutuksessa. Jos avointa ja aktiivista vuorovaikutuskulttuuria ei ole, organisaatio polkee paikallaan eikä kykene uudistumaan.

Tästä syystä vuorovaikutustaitojen pitäisi olla organisaatioiden osaamisen kehittämisessä ykkösprioriteetteja. 

Vaan harvoin se sitä – ikävä kyllä – on. Tukea on kyllä saatavilla tuotetietouteen, myyntikikkoihin, intranetin käyttöön ja matkalaskujen tekoon, mutta vuorovaikutusosaamisen hiomiseen harvemmin.

Ongelman ydin piilee siinä, että viestintää ja vuorovaikutusta pidetään organisaatioissa usein välttämättömänä tukitoimintona. Sen sijaan se tulisi nähdä koko organisaation toimintaa ja uudistumista ylläpitävänä voimana.

Entä jos ulkoistetaan?

Tuttavani totesi jokunen viikko sitten, että työelämässä viestinnän voi onneksi aina ulkoistaa. Tavallaan kyllä – monelle organisaatiolle suosittelisin lämpimästi ammattilaisen tukea, jotta viestinnästä saataisiin tavoitteellista ja tarkoituksenmukaista.

Tärkein viestinnän muoto on kuitenkin työn arjessa tapahtuva päivittäinen, epämuodollinen vuorovaikutus.

Ja sitä tärkeintä, kykyä olla vuorovaikutuksessa ja läsnä, ei voi ulkoistaa. 

Hyvä uutinen on kuitenkin se, että vuorovaikutusosaaminen ei ole pysyvää ja muuttumatonta: meillä on mahdollisuus oppia, kehittyä ja tulla paremmiksi viestijöiksi niin yksilöinä kuin organisaation tasolla. Oppimisen polulla alan ammattilaiset ovat hyviä kädestä pitäjiä, mutta askelet jokaisen on otettava itse. Se vaatii halua ymmärtää vuorovaikutuksen kokonaisvaltainen merkitys ja tahtoa tulla paremmaksi viestijäksi.

Ja sen voi aloittaa vaikka heti huomenna sitä puolituttua naapuria moikkaamalla.

Mikä ihmeen vuorovaikutusosaaminen? 

Vuorovaikutusosaaminen rinnastetaan helposti vuorovaikutustaitoihin. Ilmiön ymmärtämiseksi on tärkeä tiedostaa, että vuorovaikutuosaaminen ei koostu kuitenkaan pelkästään taidoista (vaikka ne tekevätkin osaamisen näkyväksi ja ovat siksi sen selkein ulottuvuus). Vuorovaikutusosaamiseen liittyy myös kognitiivisia, affektiviisia ja eettisiä ulottuvuuksia. (Valkonen 2003.)

Yksilön ammatillista vuorovaikutusosaamista voidaan arvioida erilaisten yleisten sääntöjen ja normien perusteella: viestinnän taitavuutta, tehokkuutta ja tarkoituksenmukaisuutta voidaan jäsentää esimerkiksi selkeyden, sujuvuuden, kohteliaisuuden, totuudenmukaisuuden ja oikea-aikaisuuden avulla (Kostiainen 2003, 133-135).  

Vuorovaikutusosaamisen taso vaihtelee usein tilanteen, viestintäkumppaneiden, tavoitteen, mielialan ja monien muiden yksilö- ja kontekstitekijöiden mukaan. Ei voida myöskään ajatella, että yksilön tarvitsee – tai että yksilö edes pystyy tai haluaa – pitää jatkuvasti tietoista kontrollia omasta toiminnastaan. Osa vuorovaikutuskäyttäytymisestä onkin automatisoitunutta, kokemusten ja kognitiivisten rakenteiden varaan perustuvaa tiedostamatonta toimintaa. (Valo 1995, 68-70.)

Kostiainen, E. 2003. Viestintä ammattiosaamisen ulottuvuutena. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä Studies in Humanities 1.

Valkonen, T. 2003. Puheviestintätaitojen arviointi. Näkökulmia lukiolaisten esiintymis- ja ryhmätaitoihin. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä Studies in Humanities 7.

Valo, M. 1995. Taidot puheviestinnän opetuksessa ja tutkimuksessa. Teoksessa M. Valo (toim.) Haasteita puheviestinnän opetukseen. Jyväskylän yliopisto. Viestintätieteiden laitoksen julkaisuja 14, 67-81.

Kuva täältä

 

 

Viestijänä voi petrata, mutta mestariksi yltää harva

 

11523379905_a9b71f470f_z

Olen törmännyt viime aikoina muutamaan otteeseen (sekä sosiaalisessa mediassa että F2F) keskusteluun siitä, ettei sosiaaliselle osaamiselle tulisi antaa liikaa painoarvoa rekrytointitilanteessa tai työelämässä ylipäänsä, koska se on ”opeteltavissa oleva taito”. Yksinkertaistaen: kuka tahansa meistä pystyy muuntautumaan taitavaksi viestijäksi, jos niin tahtoo.

Kirjoitin alkuviikosta ProComin Viestijät-blogiin vuorovaikutuksen merkityksestä työelämässä. Lyhyesti (ja okei, ehkä vähän kärjistetysti) niille, jotka juttua eivät ole lukeneet: minä olen sitä mieltä, että se on lähes kaikki. Sosiaaliselle osaamiselle ja sen kehittämiselle on syytä antaa erittäin voimakas painoarvo työelämässä.

Argumentoin myös sitä vastaan, että sosiaalinen osaaminen on täysin opittavissa oleva taito: ikään kuin kasvojen eteen vedettävä naamio, jonka voi vaihtaa toiseen tilanteen mukaan.

Perustelen kohta väittämäni, mutta aluksi haluan kääntää huomion arkikielessä yleisesti käytettyyn termiproblematiikkaan, jotta olemme varmasti samalla kartalla.

Sosiaalinen vai sosiaalisesti taitava – vai molempia?

Sosiaalisuus ja sosiaalinen osaaminen ovat kaksi eri asiaa, vaikka niitä yleisessä keskustelussa käytetäänkin usein synonyymeina. Arkikielessä sosiaaliseksi kuvataan usein ihmistä, jonka on luonteeltaan ekstrovertti, muiden seurassa aktiivinen sekä ilmaisultaan sujuva.

Sosiaalinen ihminen ei kuitenkaan välttämättä läheskään aina ole sosiaalisesti taitava.

Sosiaalisesti taitava ihminen osaa sujuvan itseilmaisun lisäksi kuunnella ja kysyä – ja olla myös hiljaa ja jättäytyä sivummalle, kun tilanne sitä vaatii. Sosiaalisesti taitava ihminen osaa siis suhteuttaa oman viestintänsä ja toimintansa kontekstiin ja tilanteeseen sopivaksi.

Intorvertimpikin yksilö saattaa täten olla sosiaalisesti taitava, vaikkei häntä välttämättä sosiaaliseksi voikaan luonnehtia.

Sosiaalinen osaaminen tarkoittaa tulkintani mukaan yksilön erilaisiin sosiaalisiin tilanteisiin liittyvää osaamista. Koska sosiaalinen osaaminen on terminä edellisissä kappaleissa avatusta syystä mielestäni jokseenkin hämäävä, käytän mieluummin termiä vuorovaikutusosaaminen. Se kuvaa paremmin osaamiseen liittyvää vastavuoroisuutta.

Viestimme sitä, mitä olemme 

Jos ja kun tietty osaaminen ei ole yksilön stabiili ominaisuus, se ei tarkoita, että kenestä tahansa voi tulla mestari. Pystymme kehittämään lähes mitä tahansa osaamistamme – mutta omista lähtökohdistamme käsin, joissa luonnollisesti voi olla suurtakin vaihtelua.

Vuorovaikutusosaamiseen vaikuttavat monet taustatekijät ja persoonallisuuteen liittyvät ominaisuudet. Se, kuinka erilaisissa tilanteissa viestimme ja toimimme, on vahvasti sidoksissa siihen, keitä olemme.

Vuorovaikutusosaaminen ei siis ole persoonamme päälle liimattava ja tilanteen mukaan vaihdettavissa oleva filtteri. 

Vuorovaikutustaidot ovat aina persoonallisia taitoja, sillä käyttäytyminen on persoonasta riippuvaista. Myös yksilön kyky kehittää vuorovaikutustaitoja on osin kiinni persoonallisista valmiuksista. (ks. määrittelystä tarkemmin Valkonen 2003, 46-51; Valo 1995, 72-76.)

Yksilön käsitys itsestä välittyy muille viestintäkäyttäytymisen kautta: negatiivisen minäkuvan omaavat yksilöt ovat usein arkoja ja varovaisia viestijöitä ja välttävät aktiivista osallistumista vuorovaikutustilanteisiin (Trenholm & Jensen 2004, 14-15). Tämän vuoksi vuorovaikutusosaaminen ei ymmärrettävästi ole osaamista, jonka kuka tahansa pystyy halutessaan mestarillisesti hallitsemaan.

Voiko rekrytoijaa huiputtaa? 

Erilaisissa tärkeiksi kokemissamme vuorovaikutustilanteissa pystymme tottakai petraamaan ja täten myös usein vaikuttamaan tavallista taitavammilta viestijöiltä. Tämä on aivan inhimillinen ja luonnollinen ilmiö: jokainen meistä haluaa antaa parastaan tärkeiksi kokemissaan tilanteissa. Se ei ole väärin tai vilpillistä (tällaisenkin väitteen olen kuullut).

Ammattitaitoinen rekrytoija tietää tämän ja osaa arvioida hakijan muita ominaisuuksia viestinnällisen sujuvuuden ohi.

Muita rekrytoinnin ja haettavan profiilin kriteereitä ei voi eikä saa arvottaa sosiaalisen taitavuuden kautta.

Lisäksi on tietysti huomioitava, millainen painoarvo vuorovaikutusosaamiselle kussakin rekrytoinnissa lähtökohtaisesti annetaan.

Jos yksilö joutuu toistuvasti tilanteeseen tai rooliin, jossa hänen on jatkuvasti skarpattava ja toimittava itselleen epäluontevalla tavalla, tilanne muuttuu ennen pitkää kovin kuormittavaksi. Ei siis ole työnhakijankaan etu, että hän rekrytointitilanteessa pyrkii tietoisesti antamaan itsestään ja toiminnastaan kuvaa, joka ei tunnu luontaiselta.

Eikä monikaan organisaatio toivon mukaan jätä vuorovaikutusosaamisen (tai minkään muunkaan merkittävän osaamisen) arviointia rekrytointitilanteessa vain yhden tunnin tai tapaamisen varaan.

Vuorovaikutusosaamista siis voi ja kannattaa kehittää. Meistä jokaisella on mahdollisuus oppia paremmaksi viestijäksi. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tässäkään asiassa voisimme kaikki olla mestareita – edes sen lyhyen työhaastattelun ajan.

11592934316_f53a1dffba_z

Trenholm, S. & Jensen, A. 2004. Interpersonal Communication (5. painos). New York: Oxford University Press.

Valkonen, T. 2003. Puheviestintätaitojen arviointi. Näkökulmia lukiolaisten esiintymis- ja ryhmätaitoihin. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä Studies in Humanities 7.

Valo, M. 1995. Taidot puheviestinnän opetuksessa ja tutkimuksessa. Teoksessa M. Valo (toim.) Haasteita puheviestinnän opetukseen. Jyväskylän yliopisto. Viestintätieteiden laitoksen julkaisuja 14, 67-81.

Kuvat täältä ja täältä

Suomalainen, älä puhu suoraan

12597412465_d82163fbb0_z

Suoraan puhumista on pidetty suomalaisena kansanhyveenä niin pitkään kuin jaksan muistaa. Minä todella toivon, että tästä täysin yliarvostetusta taidosta tavasta osattaisiin jo luopua.

Eri mieltä olemisen dilemma

Kauppalehden oiva kolumni eri mieltä olemisesta herätti sosiaalisessa mediassa vilkasta keskustelua tällä viikolla. Ei aikaakaan, kun keskusteluun alettiin useammassa eri yhteydessä liittää kansallinen ylpeydenaiheemme, suoraan puhuminen. ”Eri mieltä olemalla ja suoraan puhumalla saa vain kuraa niskaan. Parempi olla hiljaa.” ”Kun puhut asiat suoraan, sinut savustetaan ulos.”

Siis hetkinen. Ymmärrän ja tiedän, ettei eri mieltä oleminen ole aina helppoa.

Mutta mitä on tapahtunut, kun aikuiset, fiksut asiantuntijat väittävät, että säilyttääkseen työnsä ja kasvonsa eri mieltä ei voi olla?

Joissakin tapauksissa kyse on varmasti osin organisaatiokulttuurista. En kuitenkaan jaksa halua uskoa, että hierakkinen vaikenemisen kulttuuri olisi työpaikoillamme enää  hallitsevassa asemassa. Missä siis mättää?

Rehellisyys maan perii

Vanha suomalainen sanonta tietää kertoa, että rehellisyys maan perii. Ja niin periikin.

Rehellisyys ja eri mieltä oleminen eivät kuitenkaan tarkoita, että voimme laukoa asiamme suoraan ilman filtteriä ja harkintaa.

Eri mieltä voi olla monella tapaa. Voi puhua suoraan ja kertoa ajatuksensa sellaisinaan tilanteesta, sen osapuolista ja seurauksista välittämättä. Tai sitten voi pohtia ennakkoon, millä tavalla eriävä mielipide kannattaa ilmaista, jotta a) rakentava ilmapiiri säilyy, b) yhteistyökyky säilyy ja c) välttyy loukkaamasta muita.

Rehellisyyttä ja eri mieltä olemisen taitoa tarvitaan, mutta suoraan puhuminen on harvoin hyve. Ja vielä siihen kasvojen menetykseen palatakseni: en ihmettele lainkaan, jos suoraan puhumalla sellaista saattaa sattua.

Tärkeää ei ole vain se, mitä sanoo. Vähintään yhtä tärkeää on se, miten sanoo.

Kuva täältä